Kaikki kirjoittajan P. Peltoniemi artikkelit

Jukka Liljalta luontokirja salaperäisestä kehrääjästä

Jukka Lilja, sinulta on ilmestynyt luontokirja Kehrääjä – siivet pystyssä. Miten päädyit tekemään suomen- ja englanninkielistä luontokuvakirjaa yölinnusta? Hämärä valaistus ja luontokuvat ei kuulosta tyypillisimmältä valinnalta kirjan tekemistä ajatellen.

Työelämässä ollessani ja lapsiluvusta johtuen ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuvata öisin. 80-luvun puolivälissä tein MTV:lle luontodokumentin kehrääjästä ja siitä jäi ”kehrääjätauti” päälle. Valoisat kesäyöt antavat valaistuksen puolesta erinomaiset mahdollisuudet seurata yöelämää.

Yli 10 vuoden luontoelokuvavaiheen jäätyä taakse valokuvaus otti paikan ”tyhjiöstä” ja kuvia kehrääjästä alkoi kertyä. Satoja diakuvia ja sittemmin digikuvia, joita kuvat kirjassani yksinomaan ovat. Ajan myötä kuvia kertyi yli 70.000, joten pakostakin tuli mieleeni, että ne pitäisi saada jollain lailla esille, ettei työ menisi aivan hukkaan.

Kertyneet kuvat siis oli se lähtökohta, josta kirjan tekeminen alkoi, eikä niin, että olisin kuvannut kirjan tehdäkseni.

Onko kehrääjässä jotain, joka siinä erityisesti kiehtoo? Vai olisiko kirjan aiheeksi saattanut valikoitua jokin muukin yölintu, vaikkapa huuhkaja?

Tein elokuvan huuhkajasta jo ennen kehrääjäfilmiäni. Kehrääjässä on kuitenkin kolme juttua, jotka ajoivat huuhkajan edelle. Ensinnäkin kehrääjä on hyvin vähän ja suppea-alaisesti kuvattu lintu. Sitä on oikeasti saanut olla pioneeri aiheen kimpussa. Huuhkajasta on paljon materiaalia, eikä se ole lopulta pysynyt niin salaperäisenä lintuna kuin kehrääjä.

Toiseksi, kehrääjässä on haastetta loputtomiin, se on älykäs lintu, jos niin voi sanoa, mikä lisää haastetta esimerkiksi pesän löytämisessä. Kolmanneksi kehrääjä on hyvin erikoinen ja poikkeuksellinen ominaisuuksiltaan, eikä sitä ole vieläkään loppuun asti tutkittu. Kehrääjää on kyllä moni tutkinut jo pitkään, mutta siitä on niukasti kuvia ja tutkittavaa riittää.

Olet teuvalainen, mutta kotoisin Kauhajoelta. Onko kirjassa kotiseuturakkautta erityisesti näiden kuntien kehrääjämaastoja kohtaan vai kuinka laajalti tunnet kehrääjien reviirit?

Kauhajoki on syntymäkuntani, mutta parhaan nuoruuteni, eli 60-luvun asuimme Peräseinäjoella ja Teuvalla olen asunut vuodesta -77.

Jos pitäisi arvottaa, niin Peräseinäjoelle olen juurtunut vahvasti, sen maastot ovat tuttuja siinä asussa kuin ne olivat siellä asuessani. Nyt käynnit siellä ovat useimmiten pettymyksiä, siellä on tehty suuria mylleryksiä, kuten Haukinevalle ja Kalajärvelle. Ne eivät ole enää entisiään.

Kauhajoki sen sijaan on minulle hyvin läheinen ja kuljen siellä paljon metsälläkin. Teuvan metsät ovat osin hyvinkin tuttuja ja kehrääjämaastoiltaan likietuisia. Teuva on kehrääjäkannaltaan myös runsas, kuten Kauhajokikin. Teuvalla linnut ovat lähellä, mutta Kauhajoki tarjoaa näyttävämmät puitteet. Erikoisesti upeat kangasmetsät, niiltä osin kuin metsähallituksen miehet eivät ole niitä moottorisahalla mäntyjä kaulaamalla suojelualueilla pilanneet, luovat mahtavat puitteet kehrääjäkuville.

Lyhyesti sanottuna, molemmissa pitäjissä kuljen mielelläni.

Onko vuosien harrastus kehrääjän jäljillä ollut yksinäistä kulkua vai mitä se on antanut? Onko kehrääjä opettanut erityisesti jotain?

Viihdyn omassa seurassani hyvin ja keskittyminen asiaan on aivan toisella tasolla kun saa touhuta yksin. Jonkin verran, varsinkin aikaisemmin kuljettiin yhdessä Jouni Rinta-Keturin kanssa, rengastuksen merkeissä. Silloinkin yhteisillä retkillä pyrin kulkemaan omia polkujani ja käytin ajan pesien etsimiseen, kun lintuverkot oli ensin asennettu yhdessä.

Tehtäväjako on ollut sellainen, että minä olen etsinyt pesät ja Jouni on rengastanut poikaset. Minulla pesälöytöjä on reilu 150, tänä aikana kun olen kehrääjää kuvannut eli noin 30 vuoden ajalta.

Kesäluonnossa ei yksinäisyyttä juurikaan ole mahdollisuutta tuntea. Kehrääjä on antanut kuntoa, elämyksiä, sitkeyttä, periksiantamuutta, onnistumisen riemua ja runsaasti elämyksiä.

Miltä kehrääjän tulevaisuus näyttää, kuuluuko sen ääni pohjalaisissa kesäöissä vastedeskin? Riittääkö hyönteisravintoa?

Hyönteisten vähenemisestä puhutaan paljon, mutta sadekesiä lukuunottamatta metsissä ei hyönteiskato mielestäni vielä näy hälyttävästi. Uskoisin, että peltoalueiden hyönteiset ovat ensimmäisenä vaarassa, johtuen muun muassa torjunta-aineista.

Havaintojen perusteella kehrääjän tulevaisuus näyttää valoisalta. Kannat ovat pysyneet keskimäärin samalla tasolla koko sen ajan kun olen niitä seurannut eli noin 35 vuotta. Avohakkuut, joita henkilökohtaisesti inhoan, ovat kehrääjälle mieleen. Aukoille nousevat taimikot toimivat hyvinä pesimäreviireinä 20-30 vuotta. – P. P.

Viite:

Lilja, Jukka (2017). Kehrääjä – siivet pystyssä. Nightjar – Wings Upright. Kurikka: Valmiixi.

Kristian Peltoniemeltä seikkailukirja pohjalaismaisemissa

Kristian Peltoniemi, olet kurikkalainen kirjoittaja. Sinulta ilmestyi keväällä ensimmäinen kirjasi, jonka nimi on II etsivää ja salaperäinen luola. Mistä kirja kertoo?

Se on seikkailukirja Karijoen maisemissa. Siinä on kaksi perhettä, joista toinen tulee lomalle Suomeen toisen perheen luo. Toisen perheen lapsi kaapataan ja seuraavana aamuna hänen kaverinsa lähtee etsimään häntä. Mutta hänetkin kaapataan, mikä tapahtuu kirjassa itse asiassa aika monta kertaa.

Suomalainen perhe asuu Vaasassa, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Karijoelle Susiluolalle, jonka alla on kirjassa kaikenmoisia rikkauksia. Välillä pojat ovat vanhassa tehdasrakennuksessa vangittuina ja välillä tapahtumat sijoittuvat toisen pojan kotiin.

K Peltoniemi Susiluolla Kuva P PeltoniemiMikä Susiluolassa kiinnostaa, miksi se on kirjan tapahtumaympäristönä?

Susiluola on hieno paikka. Se on nimenomaan luola, eikä mikään tavallinen paikka. Olen käynyt siellä retkellä ja olisi ollut jännää mennä luolaan sisälle.

Olet 10-vuotias. Kirjoitit tarinan ensin kahteen ruutupaperivihkoon. Mikä Sinua kannusti kirjoittamiseen?

Olin jo 8-vuotiaana aikonut kirjoittaa kirjan, mutta silloin ei vielä ollut ideoita. Kyllä sekin aineisto on varmaan jossain tallella, irrallisilla sivuilla. Ehkä jatkan siitä joskus.

Tähän kirjaan tuli idea, kun kävin retkellä Susiluolalla, kivipelloilla ja Iso-Kakkorin vuorella viime syksynä. Kirjoittaminen alkoi siitä ja kirjoitin noin neljä kuukautta. Vihkoista siirsin tekstin myös koneelle.

II etsivää ja salaperäinen luola etukansi nMillaisen vastaanoton etsiväkirjasi on saanut? Keneltä olet saanut palautetta?

Kirja on saanut hyvän vastaanoton. On kehuttu, että se on jännittävä ja on sitä sanottu pelottavaksikin. Palautetta on tullut koulukavereilta ja opettajilta koulusta, ja ystäviltä. He ovat sanoneet kirjaa hyväksi. Sitä ovat lukeneet samanikäiset kuin minä ja aikuisetkin, oikeastaan kaikenikäiset.

Kirjastossa oltiin innoissaan ja ihmeissään. He olivat hämmästyneitä, kun kuulivat kirjan kirjoittajan iän.

Halusit kirjaan nimesi eteen kurikkalainen-sanan, miksi? Mitä kurikkalaisuus Sinulle merkitsee?

Moni ei varmaan tunne ennestään. En ole kotoisin pääkaupunkiseudulta, niin kuin monet kirjailijat ovat. Kurikka merkitsee minulle kotia ja asuinpaikkaa. Täällä on rauhallista ja mukavaa. – P. P.

Viite:

Peltoniemi, Kristian (2015). II etsivää ja salaperäinen luola. Seikkailu Suomessa. Kurikka: Valmiixi.

Heikki Hemmingin monipuolinen kirjallinen tuotanto: näytelmiä, runoja ja proosaa

Heikki Hemminki, olet kurikkalainen kirjailija, syntynyt Kauhavalla vuonna 1931. Millaista lapsuutesi aika oli?
Vammaisten sukupolvi Keeniperimä 2014
Synnyin 1930-luvun alussa Kauhavan Alakylässä pienviljelijäperheeseen. Olin sodan alkaessa alakoululainen. Kun isä joutui rintamalle vuonna 1940, olin 9-vuotias – sodan päättyessä ja isän palatessa 15-vuotias. Sota osui vaikeisiin kasvuvuosiin ja traumatisoi perheen isännyydestä vastanneen pojan ja hänen siskonsa. Lasten työtaakka oli ankara ja toivottomuus valtasi elämän.

Näistä kokemuksista olen kirjoittanut muun muassa Veli-Matin sotapäiväkirjassa (ilm. 1994) ja monissa runoissa, joita on julkaistu useissa kokoelmissa, mm. Keeniperimässä (1. painos ilm. 2007).

Millainen kirjallisen urasi alku oli? Mikä Sinua kannusti kirjoittamaan?

Tänä vuonna on kulunut 50 vuotta siitä, kun minut hyväksyttiin Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Ensimmäiset kirjani ilmestyivät vuonna 1962. Vuonna 1965 tulin palkituksi Tampereen kaupunginkirjaston runokirjoituskilpailussa ensimmäisellä palkinnolla.

Aloitettuani opiskelun Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa vuonna 1957 kuuntelin professori, runoilija Unto Kupiaisen innostavia kirjallisuusluentoja, osallistuin Tampereen kaupunginkirjaston runokilpailuun ja tulin palkituksi. Sain uskoa kirjoittajan taipaleeni jatkamiseen.

Olen lapsesta lähtien ollut kiinnostunut kirjallisuudesta ja lukenut runsaasti. Koulua en kuitenkaan voinut jatkaa keskikoulua pitemmälle, koska sota-aika raskaine töineen vei voimat. Myös sodan jälkeen rappiolle päässyt tila tarvitsi kaiken mahdollisen työvoiman ja koulupojan ajan.

Veli-Matin sotapäiväkirja 1994Opinnot jatkuivat korkeakoulun jälkeen Tampereen yliopistossa ja neljän hengen perhe muutti Tampereelle. Kirjoittamiseen tarvittava aika oli tiukilla, mutta vuonna 1962 ilmestyi kaksi poikakirjaa. Koko viidenkymmenen vuoden kirjallisen työskentelyn ajan olen kirjoittanut muiden töiden ohessa, koska elatus oli hankittava ja opintovelat maksettava ajallaan.

Kirjallinen tuotantosi on laaja ja monipuolinen: olet myös näytelmäkirjailija. Miten päädyit kirjoittamaan näytelmiä?

Kun olimme muuttaneet Kurikkaan, Jouko Turkka oli tullut Seinäjoen kaupunginteatterin johtajaksi. Tunsin Turkan Tampereen ajoilta Veikko Sinisalon lausuntapiiristä ja ilahduin hänen tulostaan Seinäjoelle. Otin yhteyttä häneen ja ehdotin yhteistyötä alueen kirjailijoiden kanssa. Yksi näytelmäni oli jo sitä ennen esitetty Jyväskylän ylioppilasteatterissa ja se oli saanut hyvän arvostelu- ja yleisömenestyksen.

Turkka innostui ehdotuksestani ja kutsui Pohjanmaan Kirjailijoiden jäseniä koolle. Ideoimme koko päivän Turkan luona. Tuloksena oli useita näytelmiä, joista näytelmäni ”Tulva” sai valtakunnallista huomiota ja Seinäjoki pääsi Suomen teatterikartalle.

Jatkoimme yhteistyötä ja uusia näytelmiä syntyi. Näytelmäkirjailijan urani alkoi reippaasti. ”Tulva”, ”Atomistit”, ”Raamattusaaren kansaa” esitettiin Seinäjoella, ”Kulta ja kunnia” Rovaniemen kaupunginteatterissa, ”Piiskahäät” Vaasan kaupunginteatterissa ja näitä sekä useita muita uusia kantaesityksiä myös eri seuranäyttämöillä.

Olet saanut näytelmistäsi myös valtionpalkinnon. Mikä niiden kirjoittamisessa kiehtoi?

Halusin kirjoittaa uuden ajan kansannäytelmiä, joissa huumorilla on suuri sija ja joiden tematiikka on ajankohtaista. Näytelmien kirjoittaminen oli kirjailijalaadulleni sopivaa – pohjalaiselle luonteenlaadulle sopii dramatiikka.

Valtionpalkintolautakunta arvioi kantaesitykset ja sain valtionpalkinnon ”Raamattusaaren kansaa” -näytelmästä vuonna 1970.

Heikki Hemminki Kuva P PeltoniemiMitä näytelmien kirjoittamiselle nykyään kuuluu?

Tällä hetkellä harmittaa, että maakunnan kirjailijoiden uusia näytelmiä ei esitetä paikallisesti, vaan sen sijaan pyöritetään puhkikuluneita, ikivanhoja näytelmiä, joiden teemana on väkivalta. Luodaan edelleen maakunnasta kuvaa Suomen ”villinä läntenä”.

Olen ollut työtön näytelmäkirjailija jo kymmeniä vuosia ja yritykset saada uusia näytelmiä omaan kaupunkiin esitettäväksi eivät ole tuottaneet tulosta. Historiaa tästä on dokumentoitu tarkemmin teoksessani Monen kaupungin tuoksua taskuissa (ilm. 2011).

Kaikkiaan näytelmiäni ja kuunnelmiani on 45. Ne ovat Suomen Näytelmäkirjailijaliiton kirjastossa, Sunklossa, ja lainattavissa sieltä.

Kirjoitat näytelmien lisäksi myös runoja. Kerrotko lisää runollisesta tuotannostasi?

Runoja olen kirjoittanut koko kirjallisen urani ajan. Niitä on julkaistu viisi kokoelmaa ja kolme äänikirjaa. Viimeisin kokoelma on 28.11.2014 julkaistu Keeniperimän uudistettu ja laajennettu 2. painos.

Keeniperimä sisältää runoja, joita Kurikan lukion Ryskööremmi-runoryhmä on esittänyt jo yli 20 vuoden ajan. Kokoelman runoja sisältyy myös äänikirjaan, jonka Ryskööremmi julkaisee tänä vuonna. Runoissani käytän pohjalaista murretta, jonka olen huomannut tulevan ymmärretyksi muuallakin Suomessa.

Keeniperimä Timanttihääpari Copyright Heikki HemminkiMaalaat myös tauluja, niitä taitaa olla yhteensä jo noin 200. Miten päädyit maalaamisen pariin?

Olen harrastanut koko ajan myös maalausta ja tauluissani on aiheita, jotka liittyvät kirjallisiin teksteihini. Olen kokenut maalaamisen hyvin terapeuttisena ja tukena kirjoittamiselle. Taulujani olen käyttänyt kuvituksena mm. teoksessa Monen kaupungin tuoksua taskuissa.

Teoksen alaotsikko on ”Kirjailijana Väli-Suomessa”. Kerrotko tästä lisää, mitä ajasta on erityisesti jäänyt mieleen?

Olen asunut elämäni aikana melkein kaikissa Suomen maakunnissa kulkiessani opiskelun ja ansiotyön perässä. Kirjailijayhteisöihin tutustuessani koin Tampereen ja Jyväskylän mieluisina paikkoina. Kuuluin Keski-Suomen kirjailijoihin ja sieltä jäi oikein hyvät muistot.

Muutettuamme Kurikkaan toimin Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtajana kahteen otteeseen. Yhdistykseen kuului silloin vielä useita iäkkäitä, ansioituneita kirjailijoita, kuten Venny Kontturi, Matti Nummensalo, Lauri Pakkala, Härmän Kustaa, Laus-Dei Saxell ja Olavi Kaukola. Se oli kirjallisesti hyvin rikasta ja antoisaa aikaa.

Millaisen vastaanoton olet saanut kirjailijana Suupohjan alueella ja Kurikassa? Miten kulttuurielämää täällä voisi kehittää?

Arkistokoosteessani Monen kaupungin tuoksua taskuissa olen tarkemmin dokumentoinut elämääni Pohjanmaalla. Vuosikymmenet Kurikassa ovat vierineet ja toivoisin, että kulttuurielämä Kurikassa olisi nyt ja tulevaisuudessa monipuolista, vapaata, luovaa ja kaikkia kulttuurin aloja suosivaa.

Pohjanmaalla on kulttuuripotentiaalia nousta eturivin kulttuurimaakunnaksi edellyttäen, että ”kateustieteen yliopisto” tuhotaan. – P. P.

Viitteet:

Hemminki, Heikki (2014). Keeniperimä. Uudistettu ja laajennettu 2. painos. Kurikka: Valmiixi.

Hemminki, Heikki (2011). Monen kaupungin tuoksua taskuissa – kirjailijana Väli-Suomessa. Kurikka.

Pohjalaisia nykykirjailijoita – Heikki Hemminki. Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto. 07.03.2012.

Pirjo Lindroos-Annala kirjoitti perheensä tarinasta kirjan

Tuulelan tupa Valmiixi 2013Romaani Tuulelan tupa ilmestyi noin vuosi sitten. Pirjo Lindroos-Annala, mistä se kertoo?

Kirja kertoo perheen elämästä sodan jälkeen. Sodasta palaavasta miehestä, jonka elämä ei palaa entiselleen. Monelle sodan kokemukset olivat liikaa ja jäivät lähtemättömästi mieleen. Kirjan teemat – miehen sota-ajan kokemukset, lapsen menetys ja läheisen itsemurha – ovat aiheita, joista vielä nykyäänkin usein vaietaan.

Oli hyvin yleistä, ettei sodasta palaavan elämä tullut entiselleen. Kyllä sitä sotakaverien kesken puhuttiin viinapäissään. He tekivät tietämättään suuren palveluksen toisilleen. Se oli terapiaa parhaimmilleen, kuului siihen kuinka paljon uhoa ja liioittelua tahansa – pääasia että se auttoi sillä hetkellä.

Kirjan yhtenä teemana on lottien tekemä työ. Miksi lottateema on kirjassa mukana?

Kirjan päähenkilö Maria toimi lottana kotirintamalla. Naiset ja äidit tekivät silloin työtä usein vaikeissakin olosuhteissa. Ankarina sotavuosina he osaltaan mahdollistivat armeijan taistelutahdon ja hengen.

Kotirintama kesti, kun naiset pitivät pyörät pyörimässä maataloudessa, teollisuudessa ja palveluammateissa. He vastasivat myös lasten kasvattamisesta, perheen ja vanhusten hoitamisesta.

Oli hyvä, että sai antaa omasta puolesta kaiken avun, minkä pystyi. Se oli niin erilaista, tunne siitä että työtä tehtiin kaikkien hyväksi – ei enää vain itseä varten. Se antoi tyytyväisyyden tunteen ja koitui omankin perheen hyväksi. Myös Maria sai tunnustusta isänmaan vapauden hyväksi tekemästään arvokkaasta työstä.

Pirjo Lindroos-Annala Kuva PPeltoniemiSotaan liittyviä kokemuksia on monilla perheillä. Miten pystyit kirjoittamaan näin omakohtaisista aiheista?

Olen kirjoittanut aina, ja haaveena on ollut kirjan tekeminen. Kirjoittaminen on ihmisen primitiivisimpiä tarpeita. Se on myös terapeuttista. Kirjoittamalla voi purkaa ajatukset ja tunteet.

Perhe-elämä sodan jälkeen on kiinnostava aihe. Ei mitenkään epätavallinen, vaan samat asiat olisivat voineet tapahtua missä päin Suomea tahansa. Minä näin ne tapahtumat kuitenkin syvällisemmin ja kirjoittajan silmin.

Millaisen vastaanoton kirja on saanut?

Kirjasta on tullut hyvää palautetta. Olen ollut kovasti yllättynyt saamastani huomiosta. Kirja on saanut kiitosta ajankuvauksesta ja siitä että se on hyvin selkokielinen.

Myös aihe on ollut kiinnostava, on moni ikäiseni tullut kertomaan, jolla on samanlaisia kokemuksia. Kirjaan on ollut helppo samaistua – meitä sodan jälkeen syntyneitä on paljon. Sodan vaikutukset heijastuvat yhä suomalaisperheiden elämään.

Olet kurikkalainen kirjoittaja. Millaista on kirjoittaa Kurikassa tai Suupohjan alueella?

Sanotaan, että kirjoittajalla pitää olla rautainen itsetunto. Pienellä paikkakunnalla itsetunnon tarve korostuu entisestään, se on elämänhallintaa. Kun asettaa itsensä arvostelulle, on pystyttävä ottamaan kaikki palaute vastaan, myös kritiikki.

Nuorille kirjoittajille voisi tarjota täällä esimerkiksi työpajoja ja kirjoittamisen ohjausta, jotta he pääsisivät helpommin alkuun. – P. P.

Viite:

Lindroos-Annala, Pirjo (2013). Tuulelan tupa. Kurikka: Valmiixi.